Lähdimme hotellilta kahdella autolla aamuyhdeksän aikaan sighseeing kierroksellemme. Tarkoituksena oli käydä ainakin rikkaiden ja köyhien alueilla sekä yhdessä museossa. Kaikkea ei voitu kuitenkaan suunnitella etukäteen, koska liikenne Manilassa rajoittaa elämää jonkin verran. Julkisena liikenteenä toimivat pääosin juna, sekä lyhyemmillä matkoilla Jeepset, paikallinen maksimissaan 20 henkilöä kuljettava jeepin ja bussin sekoitus. Juna kulkee korkealla liikenteen yläpuolella, paitsi rikkaiden alueen kohdalla, jolloin se menee maan tasalla. Marlon kertoi, että rikkaat olivat aikoinaan politikoineet sen näin, jotta heidän mailleen ei näkyisi junan kyydistä.

Ensin suuntasimme Makati Cityyn, jonka omistaa kokonaan yksi suku. Kaikki uudetkin rakennukset kuuluvat suvulle viimeistään 50 vuoden päästä niiden rakentamisesta. Myös museo, jonne menimme, on nimetty tämän suvun mukaan, Ayala. Museo käsittelee Filippiinien historiaa hyvin selkeällä tavalla aina homo sapiens sapiens ajasta asti. Filippiinit on ollut Espanjan ja Usan vallan alla ja molempien maiden vaikutuksen voi täällä nähdä. Varsinkin tällä varakkaammalla alueella näkymä on varsin amerikkalainen. Katsoimme museossa myös videon, joka kertoo 80-luvun jonkinasteisesta kansannoususta. Silloinen maan johtaja tapatti julkisesti opposition johtajan, mikä sai kansan ulos piiloistaan taistelemaan avoimesti johtajaa vastaan. Marlon ja toinen Filippiino Daday ovat molemmat eläneet kyseisen ajan ja olleet jo silloin aktiivisia liitoissa. Hekin olivat eläneet "underground" ja saimmekin kuulla pari tarinaa.

Lounaan jälkeen jatkoimme rikkaiden alueelle, mutta ruuhkan takia emme päässeet alueelle ja jouduimme kääntymään ympäri. Rikkaat ovat eristäneet itsensä omiin kyliinsä, joita ympäröi korkeat muurit. Vain erillisistä porteista pääsee sisään alueille. 

Suuntasimme satamaan, jossa tapasimme paikallisia työläisiä. Vastaanotto oli lämmin ja meidän istutettiin heti penkeille ja tarjottiin juotavaa. Keskustelimme järjestäytymisestä ja heidän työoloistaan. He asuvat rakennelmissa aivan sataman läheisyydessä. Noin 300 perhettä asui tällä kyseisellä alueella. Työtä tekemällä he saavat oikeuden asua. Toisaalta mitään takeita asumisesta ei ole ja heidät voidaan potkia ulos milloin tahansa. Tämä olikin heidän yksi suurimmista huolistaan tällä hetkellä ja he toivoivat, että edes kohtuullinen etukäteisilmoitus olisi pakollista työnantajan puolelta. Toinen suurimmista toiveista oli standardoidut palkat.

Lapset tulivat uteliaina katselemaan meitä ja kysymään "What's your name?". Monen kanssa läpsättiin high five ja tietysti kuvia räpsittiin urakalla. Pääsimme vielä kävelemään asuinalueelle, joka oli sokkeloinen. Kapeat käytävät, maassa paljon epätasaisuutta ja kuoppia, joita oli peitelty erilaisilla tavaroilla ja rakennusmateriaaleilla. Kaikki tervehtivät meitä iloisesti ja lapset läpsivät ylävitosia. Kävimme vielä pikaisesti satamassa katsomassa kalastuslaivoja ja juttelemassa työläisille, jonka jälkeen suuntasimme takaisin hotellille.

Me naiset menimme lillumaan altaalle ja kohta lähdemme kaikki yhdessä syömään illallista.