maanantai, 3. huhtikuu 2017

Lauantai 1.4.

Aamusta kirjauduimme hotellista ulos ja suuntasimme PMAn officelle pitämään loppukeskustelun. Käytimme kaikki yhden puheenvuoron kertoaksemme, mitä halusimme. Itse toin esille sen, että Suomessa meidän sukupolvi ei muista, miten kaikki työntekijän edut ja oikeudet on saatu. Siksi emme aina osaa niitä arvostaa, vaan pidämme niitä itsestäänselvyyksinä. Esimerkiksi työaikalainmuutokset (viisipäiväinen työviikko), erinäiset lomat (vuosi-, äitiys-, sairaus-) sekä eläkejärjestelmät. Helposti keskitymme myös ajattelemaan vain itseämme, emmekä näe kokonaisuutta enää samalla tavalla. Näissä asenteissa tulee olla tarkkana, jottei meidän hienoa systeemiä yhtäkkiä romuteta ja mennä esimerkiksi täysin paikalliseen sopimiseen, kuten Namibiassa ja Filippiineillä. Se ei valitettavasti ole työntekijän etu ollenkaan, moni maa sen todistaa. Myös suomalainen koulutusjärjestelmä on taistelemisen arvoinen. Tasa-arvoinen, ilmainen ja laadukas koulutus takaa kaikille samat mahdollisuudet elämään, riippumatta siitä, onko vanhemmillasi rahaa vai ei. Yksityistämiset eivät edesauta tämän turvaamista, vaan nimenomaan saattavat luoda rakoa köyhempien ja rikkaampien välille.

Keskustelimme myös vaihto-ohjelman seuraavasta vaiheesta, joka toteutetaan loka-marraskuun vaihteessa Suomessa. Erityisesti filippiiniläisillä oli paljon ehdotuksia, mistä suomalaisten systeemien osa-alueista haluavat kuulla lisää. Jatkuvuuden kannalta esityksenä on, että molemmista maista vähintään yksi henkilö on sama, joka on osallistunut kahteen ensimmäiseen vaiheeseen. Näin on ollut meillä suomalaisillakin.

Lopuksi on jäähyväisten vuoro. Näinkin lyhyessä ajassa voi kiintyä toiseen ihmiseen yllättävän paljon. Parin paikallisen kanssa yhdet jäähyväiset eivät riittäneet, vaan piti halata useampaan otteeseen. Ihanaa olisi nähdä joskus uudestaan, mutta ei sille ole mitään takeita.

Ajamme lauantaina takaisin Manilaan. Kirjaudumme hotelliin vielä yhdeksi yöksi ja sunnuntaina suuntaamme takaisin kotiin. Muutama tunti jäi aikaa tehdä tuliaisostoksia ja käydä vielä viimeiset keskustelut paikallisten kanssa. Juttua asiasta riittäisi vaikka kuinka. Syksyllä sitten jatketaan!

maanantai, 3. huhtikuu 2017

Perjantai 31.3.

Suurin osa työstä on tehty ja nyt on aikaa vaihtaa hetkeksi vapaalle. Suuntasimme Pagsanjan Fallseille, noin kahden tunnin ajomatkan päähän Santa Rosasta. Perillä meitä odotti lauma innokkaita paikallisia liittoaktiiveja valmiina osallistumaan tähän seikkailuun kanssamme. Namibian miehet arpoivat pitkään, tulevatko mukaan, mutta onneksi saimme heidät suostuteltua. "Fear of the unknown", he sanoivat.

Puimme päällemme liivit ja kypärät ja kampesimme kapeisiin ja mataliin veneisiin, aina kolme henkilöä samaan kyytiin. Tämän lisäksi veneessä oli kaksi venemiestä, jotka toimivat siis ohjaajina (ja vetäjinä ja työntäjinä yms). Lähdimme matkaan meloen rauhallisesti. Tai siis meidänhän ei tarvinnut tehdä muuta, kuin istua ja rentoutua (ja palaa), venemiehet hoitivat kaiken.

Joen varrella oli pieniä kyliä ja ihmisiä pesemässä pyykkiä. Pikkuhiljaa kanjonin reunat nousivat korkeammalle ja korkeammalle, kunnes reunaa oli mahdoton hahmottaa. Samalla myös matkan todelliset haasteet tulivat vastaan. Joki ei todellakaan ole helppoa melottavaa koko aikaa, vaan venemiehet joutuivat laittamaan kaiken peliin saadakseen meidät vastavirtaan ja ylämäkeen. He potkivat jaloilla kivistä vauhtia ja suuntaa. Välillä he kiipesivät kokonaan veneestä pois ja vetivät ja työntivät sitä eteenpäin. Muutaman nousun jälkeen oli tauon paikka. He myös huudahtelivat useasti. Kertoivat, että huudahduksella he karkoittavat väsymyksen pois. 

Jossain vaiheessa alkoi tulla jo sellainen olo, että on vaivaksi. Ja että, onko tämä nyt ollenkaan tämän arvoista. Perillä meitä kuitenkin odotti iso vesiputous ja lauttamatka putouksen läpi. Mahduimme koko ryhmä yhdelle lautalle, ja niin meidät vedettiin köydestä pitäen putouksen läpi sen toisella puolella olevaan luolaan. Pulahdimme kaikki veteen ja ihmettelimme tätä paikkaa. Kivet ja kalliot olivat pyöreitä, eivätkä raapineet jalkapohjia oikeastaan ollenkaan. Virtaukset lienee aika kovia ja olleet siellä jo kauan.

Tulimme lautalla luolasta takaisin mantereelle, jossa veneet odottivat meitä paluumatkaa varten. Se kävikin paljon nopeammin, koska koko matka oli alamäkeen ja myötävirtaan. Kokonaisuudessaan reissu kesti noin puolitoista tuntia. Palkka miehille oli 200 pesoa (4€) per vene. Aivan järkyttävän vähän. Valtaosa hinnasta menee yrityksen taskuun. Kaiken lisäksi näitä veneitä on paljon sekä venemiehiä, joten he pääsevät tekemään vain yhden keikan viikossa tai kymmenessä päivässä. Jätimme toki erittäin suuren tipin ja keskustelimme liitoista ja liittotoiminnasta heidän kanssaan.

Vaihdettuamme vaatteet suuntasimme lounaalle sekä pienelle nähtävyyskierrokselle. Pysähdyimme yhdessä kylässä katselemaan kauppoja ja törmäsimme kaupungin pormestariin. Vaihdoimme muutaman sanan hänen kanssaan ja jatkoimme eteenpäin vuoren päällä olevalle järvialueelle. Vierailimme myös yhdessä puutarhassa, ja pysähtelimme ottamaan kuvia järvellä.

Kotimatkalla oli autossa hiljaista. Itse en jaksanut enää edes illalliselle, vaan menin hyvin ajoissa nukkumaan.

perjantai, 31. maaliskuu 2017

Torstai 30.3.

Ajamme aamusta tunteroisen verran etelään, Lipa Cityyn. Vierailemme siellä yhdessä tehtaassa, jossa valmistetaan Nissaneihin erinäisiä johtosettejä. Toisessa oli myös sovittu tapaaminen, mutta työnantaja oli vaihtanut edustajien työvuoroa siten, ettei visiitti onnistunutkaan. Menomatkan maisema on kaunista. Vuoria on paljon, suurin osa ilmeisesti tulivuoria. Moottoritiet ovat hyvässä kunnossa, varmaankin tietullien ansiosta.

Perillä meidät ohjataan tilaan, jossa kuulemme liittoesittelyn näistä kahdesta tehtaalla toimivasta liitosta. Asiat ovat todella hyvin. Heillä on paljon etuja, lomia, vuosittaisia palkankorotuksia ja tietysti perinteinen riisisäkki kuukaudessa, ja hyvää riisiä. Tämä on ollut muuallakin ja on todella tärkeää paikallisille. Duunareiden liitto on perustettu 1995 ja esimiesten 2008. Aikaero johtuu siitä, että samat henkilöt, jotka perustivat liiton 95, saivat työpaikalla myöhemmin ylennyksen esimiehiksi ja perustivat sitten toisen liiton. Aika sitoutunutta porukkaa.

Tehtaalla on naisia noin 70% ja tehdaskierroksella sen näkee. Ymmärrän myös, miksi naiset ehkä valitsevat tämän tehtaan muiden näkemiemme sijaan. Siellä on melko hiljaista, vain muutamat tarvitsevat kuulosuojaimet, siellä ei juurikaan haise ja työ on osin pientä piperrystä ja sorminäppäryyttä vaativaa. Kyllä itsekin helposti valitsisin tämän haisevien autotehtaiden sijaan. Tauot ovat suomalaiseen tyyliin, eli aamutauko, lounas ja iltapäivätauko. Jos jää ylitöihin, saa silloin pitää ylimääräisen tauon. Kaiuttimista kuuluu laulua, kun on aika lähteä tauolle. Sama homma toistuu paussin päättyessä. Näiden lisäksi on vielä ainakin siivouslaulu, jonka soidessa kaikki siivoavat oman työpisteensä.

Lounas tarjoiltiin meille tehtaan lounasravintolassa. Pöydässä oli kaikille kokonaiset kookokset pilleineen ja jälkkäriksi tuoretta mangoa. Tehtaan omistajakin kävi pyörähtämässä paikalla. Lounaan jälkeen kävimme vielä liittojen tiloissa keskustelemassa. Vaikka heillä on hyvät työolot, on eläkeikä tavallista alempi. Tutkimustahan tästäkin on ollut, että tällainen toistuva työ on haitallista terveydelle.

Jatkamme Jeepneyllä eteenpäin. Mataas na Kahoy on pienempi kylä järven rannalla. Huilaamme rannassa ja ihastelemme maisemia. Hetken kuluttua paikalliset saapuvat paikalle ja juttelemme heidän kanssaan hetken. Tulkki täytyy olla välissä, koska he eivät osaa englantia. Käy ilmi, että täällä miehet ovat koti-isiä ja äidit käyvät läheisellä tehtaalla töissä. Miehet myös kalastavat paljon, mutta kausi on lyhyt, vain neljä kuukautta. Ongelmia ei juurikaan ole paitsi ruuan vähyys. Mutta ei sekään haittaa, kunhan jaksaa nauraa! Asenne on aivan mieletön. Jätämme heille kiitokseksi pienen summan käteistä ja jatkamme takaisin hotellille. Kaikki ovat aivan uupuneita ja autossa on hiiren hiljaista koko paluumatkan.

torstai, 30. maaliskuu 2017

Keskiviikko 29.3.

Tiedossa on koko päivän kestävä workshop, joka järjestetään yhden tehtaan tiloissa. Täällä siis järjestäytyminen on työpaikkakohtaista, eikä ole ollenkaan yleissitovia tessejä, joten liitoilla tuntuu yleensä olevan omat toimistot ja toimitilat työpaikoilla. Suomessa liittotyötä tehdään vähemmän varsinaisesti työpaikalla, joten tarvetta tällaisille tiloille ei luonnollisesti ole. Vastaanotto on joka paikassa huikeaa. Tervehtijää ja ohjaajaa löytyy joka nurkalta, eksyä ei voi ollenkaan.

Kokoustilassa pidämme esityksemme. Paikalla on yhteensä 50 henkilöä. Käymme läpi kaikkien osapuolten kansallisten liittojen esittelyt ja tietysti hostaavan tehtaan liitot. Filippiinien lait määräävät, että duunareilla (rank and file) ja superviisoreilla on oltava omat liitot. Vähän samantyyppisesti kuin Suomessa toimihenkilöt ja ylemmät toimihenkilöt. Tehtaissa nämä kaksi liittoa tekevät kuitenkin sovussa yhteistyötä kaikkien eduksi, ja kuuluvat molemmat samaan kansalliseen järjestöön. Liiton puheenjohtajat tekevät kokopäiväisesti liittohommia, muutamilla aktiiveilla on 150 päivää käytettävänä vuodessa. Palkan maksaa siis yritys.

Pidän oman esitykseni lyhyehkönä, koska insinöörit eivät ole pääosassa tässä vaihto-ohjelmassa, vaan ehkä toimimassa esimerkkinä siitä, kuinka hyvin asiat voi olla. Myös Suomi on kovin erilainen eri henkilöille. Metallialan työntekijöillä ei mene ollenkaan niin lujaa kuin insinööreillä. Namibiassa ymmärrystä ja kiinnostusta insinööreihin löytyi selvästi vähemmän, mutta täällä tilanne on toinen. He ovat uteliaita kuulemaan yksityiskohtia ja kyselevät alasta yleisesti. Saan myös myöhemmin kuulla, että vain 3 sadasta henkilöstä opiskelee insinööriksi asti.

Edellisen päivän tehdas valmisti Toyota autoja, tämän päiväinen Toyotan moottoreita. Turvallisuusasiat ovat tärkeitä täälläkin. Puheiden alkuun tehdaslaiset kertovat aina, mitä itse tekee turvallisuuden eteen. Esim. "Moi olen Kirsi, ja aina kun menen kovaääniselle alueelle tehtaalla, laitan kuulosuojaimet korviin." Erityisen tärkeä on yosh, yosh, yosh. Eli aina risteyksessä pitää katsoa molemmille sivuille ja eteen, ja jos ei ole esteitä, niin voi edetä. Melko perusjuttu suomalaisen vinkkelistä, mutta täällä tilanne on eri. Liikenne on niin kaoottinen, ettei tällä periaatteella paljoa pärjäisi kaduilla. Tehtaassa sitä kuitenkin noudatetaan. Muutkin turva-asiat ovat täällä paljon paremmalla tolalla kuin Namibiassa. Työntekijöillä on kuulosuojaimet, suojalasit ja hengityssuojaimet.

Lounas ja välipalat kaikki tarjoillaan meille kokoushuoneen viereisessä tilassa. Tarjontaa on niin paljon, etten millään pysty syömään kaikkea. Saamme myös maistaa paikallisia jälkiruokia, ja se tuntuikin olevan heille tärkeää. Me jaamme tuliaisemme, eli lähinnä liiton mainostavarat, ja sitten on vaihteeksi valokuvien vuoro. Päivän päätteeksi olen jo melko kypsä valokuvien ottamiseen..

Jatkamme Jeepneyllä illanviettoon, joka pidetään Santa Rosan lähellä olevalla alueella kansallisen liiton "hide-out" paikassa. Olutta, ruokaa, karaokea, alkeellista vessaa, seurustelua, tanssia.. Ilta on todella hauska! Vieraanvaraisuus on jotain aivan omaa luokkaa täällä. Ei tarvinnut kuin hetki seistä yksin jossain ja heti on joku tulossa juttelemaan ja varmistamaan, että kaikki on hyvin. Minulta pyydettiin myös rakennusteknisiä kommentteja paikallisesta rakentamisesta. Englanninkielen taito on paikallisilla hyvä. Porukka on todella hyvin hitsautunut yhteen ja naurua riittää. Myös kuskimme oli mukana juhlimassa kera oluen, mutta promillerajan puuttuessa ajaa hän meidät silti takaisin hotellille. Paluumatkalla laulamme vielä kaikki yhdessä lauluja, myös namibialaisia ja suomalaisia. Aivan mieletön päivä!

tiistai, 28. maaliskuu 2017

Tiistai 28.3.

Aamusta pakkasimme tavaramme ja teimme check outin hotellista. Suuntaamme loppureissun ajaksi etelämpään Laguna alueelle. Pysymme kuitenkin samalla saarella.

Santa Rosa on noin 100km etelään Manilasta. Kello on 9 aamulla, ruuhka on valtava ja matkamme kestääkin reilun pari tuntia. Mieleeni tulee heti Marlonin kertoma tarina yhdestä suomalaisesta taksikuskista, joka Marlonia lentokentälle viedessään pahoitteli kovasti n. viiden auton muodostamaa "ruuhkaa". Jepjep, tähän verrattuna tilanne on kovin eri.

Saavumme Sta Rosaan ennen puolta päivää, emmekä saa vielä huoneitamme. Jätämme tavarat kuitenkin hotellille säilytykseen ja lähdemme lounaalle. Sää on tuulinen ja välillä satelee. Säästä, hajuista ja ympäristöstä mieleeni tulee välittömästi Oklahoma. Jotain samaa tässä on.

Meille on järjestetty Jeepney kyyti. En tiedä, johtuiko se kommentistani edellisinä päivinä, kun sanoin, että voisimme mennä vaikka koko loppuviikon Jeepneyillä, koska mitenkään yleinen tapa tämä ei ole vieraille. Koko päivän saammekin katsella paikallisten erittäin huvittuneita reaktioita kyydistämme. Meillä on joka tapauksessa kivaa!

Kuskimme on myös liittoaktiivi. Hän sai potkut yrityksestä, jossa oli muodostamassa liittoa, ja hänen nostama oikeusjuttu on vielä kesken. Panokset ihmisillä ovat kovia, vaikka suomalaisten vinkkelistä ihan perusasioita halutaan.

Lounaan syömme pikaravintelin tyyppisessä paikassa. Saamme kanaa tikun varressa ja opettelemme soosin tekoa. Siihen laitetaan limeä, soijaa, jotain toista kastiketta ja halutessaan pikku chilejä. Koko ateria riiseineen maksaa 100 pesoa (2€), ja onkin edullisuuden vuoksi esimerkiksi opiskelijoiden suosiossa.

Lounaan jälkeen pääsemme Toyotan tehtaalle, jossa meitä odottaa joukko iloisia liittoaktiiveja. Laitamme turvavarusteet päälle, kuulokkeet korviin ja lähdemme kierrokselle. Kuljemme jonossa ja kierroksen vetäjä selostaa osioita tehtaalla kuulokkeisiimme. Harjoittelijoiden alueella pysähdymme tekemään pienen sorminäppäryystestin. Näemme ensin esimerkkisuorituksen, joka kestää 8 sekuntia. Sitten on vuorossa meidän keskinäinen kilpailu, jonka voitan 12 sekunnin ajalla. Jes!

Kierros varsinaisessa tehtaassa on lyhyehkö ja erittäin mielenkiintoinen. Koko ajan pitää kulkea eteenpäin, mitään ei saada jäädä katsomaan liian pitkäksi aikaa. Suuria yrityssalaisuuksia ilmeisesti. Käymme myös henkilökunnan tiloissa, lounasravintolassa ja liittojen tiloissa katsomassa heidän organisaatiokaavioitaan.

Siirrymme vielä lopuksi yhteen neukkariin kuulemaan yrityksessä olevista liitoista ja keskustelemaan. Filippiineillä järjestäytyminen on siis työpaikkakohtaista. Tessit ja edut neuvotellaan jokaisella työpaikalla toimihenkilöille ja ylemmille erikseen. Hajota ja hallitse toimii siis hyvin, ainakin työnantajan näkökulmasta. Täällä täytyy todella tehdä töitä saadakseen edes perusoikeuksia. TMPllä toisaalta asiat ovat erittäin hyvin. Heillä on todella hyviä etuuksia, erikoisena maininta vapaapäivästä sinä kuukautena, kun on omat syntymäpäivät. Vuosittain he saavat n. 880€ edestä etuuksia, jotka jokainen työntekijä voi käyttää haluamallaan tavalla. Käyttökohteina ovat esim. terveyspalvelut ja ruokaetuudet.

Tilaisuuden päätteeksi saamme pienet lahjat ja jatkamme Jeepneyllä naurunremakan saattelemina takaisin hotellille. Ilta onkin vapaa, ja me suomalaiset ryntäsimme sekatavarakauppaan katsomaan ruokia ja tuliaisia. Illalla kävimme vielä kaikki yhdessä syömässä street foodia, joka tarjoiltiin pöytään tirisevän kuumana. Nam!